"The moment" + Köyhien Ystävä

Tänään oli taas niitä päiviä kun muistaa miksi jaksaa vuodesta toiseen yrittää oppia. Se fiilis kun hevonen toimii pienimmilläkin avuilla, on täysin kuulolla, ja ylittää itsensä ja oman osaamistasonsa.

Miia aloitti tänään todella väärällä jalalla, kokeili oikein kunnolla kaikki mitä teini-ikäinen tamma voi kokeilla. Peruuteltiin pitkin maneesia ja liiskailtiin jalkaa seinään. Matkassa oli monta tekijää laukaisemassa huonoa käytöstä; kuolainten vaihto, turhan pitkä odotuttaminen karsinassa yksin ennen ratsastamaan lähtöä, sekä yksinolo maneesissa. Noh, oli mikä oli, pakkohan se oli yrittää harjoitella viikonlopun kisoja varten. Epuskon ja alun taistelun jälkeen jouduin kerran komentamaan Miian hieman rajummin eteen, ja hevosen reaktio olikin hyvin yllättävä; aivan kun salamaniskusta tamma oli "naps", ja aivan kun muovailuvahaa työstää ihan miten itse tahtoi pyytää. Miia 5v teki todella hienoja laukannostoja käynnistä, ja päästiin harjoittelemaan sunnuntain rataakin lopuksi. Tuon fiiliksen kun saisi kuljetettua mukana koko kesän yli laatuarvosteluihin asti, ja mielellään tottakai pidemmällekkin.

Kuvissa esiintyy Köyhien Ystävä, hevonen joka on ehdottomasti opettanut minulle eniten koko urani aikana. Köyhis toimii edelleen Cajus Aminoffilla tuntihevosena, niinkuin teki jo niinä aikoina kun minä pääsin hänellä kilpailemaan. Tuntihevosen töiden ohessa ori astuu edelleen, ja sitä kautta minäkin pääsin jo varsin nuorena tutustumaan siitosorin käsittelyyn sekä tammojen astuttamiseen. Niin hienoa herrasmiestä ei helpolla löydä kun Köyhis.

Kilpaurani Köyhiksen kanssa alkoi minun ollessa vasta 13-vuotias. Tuo varmajalkainen ja luotettava mies kuljetti minut kenttäkisoissa suokkien VA luokkiin asti, ja estepuolella pääsimme starttaamaan avoimia 110cm ratoja. Osalistuimme myös mm. hiihtoesteratsastuskilpailuihin, sekä kävimme vetämässä reellä hääajeluita.

Hienoin muistoni on varmasti vuodelta 2003, kun osalistuin Villivarsa-cuppiin, ja pääsimme finaaliin asti. Cajus pakkasi Köyhiksen isoon hevoskuljetusautoon, ajoi perään pienen henkilöauton, ajoi meidät Lahden takkulaan kisoihin, peruutti auton ulos, vilkutti, ajoi kotiin ja toivotti onnea.  Siinä teininä viettämässä viikonloppua hevoskuljetusautossa tuli opittua sitä sun tätä orin kanssa toimimisesta, sekä ylipäätänsä kilpailuelämästä. Nuo kokemukset on niin korvaamattomia, että ei ole semmoista rahamäärää millä vastaavia saisi hankittua. Päivääkään en vaihtaisi.

Ja syy miksi eksyin aiheesta Köyhikseen, on koska Miia on ensimmäisiä hevosia Köyhiksen jälkeen kenen selässä saan "sen fiiliksen". Varsinkin näin vahvalla pelkotaustalla kun minulla on, on aivan ihanaa huomata että sitten kun se hevonen kolahtaa kohdalle, se kolahtaa ja lujaa. Vaikka Grandonkin kohdalla minulla on jo kasvanut aika iso luottamus hevoseen, on se kuitenkin niin eri asia istua suomenhevosen selässä.